Olen aina ollut taipuvainen ylianalysointiin. Kävin suurennuslasin kanssa läpi profiilikuvia jo ennen avausviestin kirjoittamista. Tein tulkintoja, oletuksia, lokeroin ihmisiä. Yritin ratkaista deittailun “enigman” tunnistamalla toistuvat kaavat ja stereotyypit. Kai halusin tuntea, että tilanne, jota ei voinut kontrolloida, olisikin minun kontrollissani. Analysoin aivan liikaa toista ihmistä, kun olisi kenties pitänyt miettiä enemmän kuka itselleni on yhteensopiva.
Tutustuminen alkaa oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun kohtaat ihmisen oikeassa maailmassa. Profiili muuttuu lihaksi, odotukset todellisuudeksi. Se on dramaattinen hetki, koska digitaalinen rakkaus perustuu äärimmäisen pieneen määrään tietoa. Muutama edustava kuva, harkittu kuvausteksti, pari nokkelaa viestiä. Mielikuvituksemme täyttää kaikki loput tyhjät kohdat. Se rakentaa ihmisen, jota ei todennäköisesti ole olemassa.
Teksti ei ilmaise ääntä, katsetta, kehonkieltä, itsevarmuutta, hermostuneisuutta eikä sitä, mitä toisen ihmisen läsnäolo saa sinut tuntemaan. Siksi mielikuva pettää lähes aina, oli se sitten liian myönteinen tai liian epäilevä.
En silti halua tuomita pilvilinnoja. Haaveilu on osa deittailun viehätystä. Viestittelyn pieni kupla antaa voimaa ja odotusta arkeen, ja se voi olla sinulle hetken totta tunnetasolla, vaikka mielikuva myöhemmin osoittautuisikin vääräksi.
Itsellesi puolestaan viestittelyssä on turvallista olla vähän rohkeampi ja avoimempi kuin kasvotusten. Voit hetken olla se hieman täydellisempi versio itsestäsi, ja toinen tuntuu olevan juuri sopivan etäällä: tarpeeksi lähellä ja olemassa herättääkseen toivoa, tarpeeksi kaukana, ettei todellisuus vielä pääse pilaamaan hyvää tarinaa, jonka olet jo mielessäsi käsikirjoittanut.
Anna fantasian ilahduttaa, mutta pidä sitä kevyellä otteella. Viestit rakentavat sillan ja antavat paremman mahdollisuuden kuin satunnainen kohtaaminen. Mutta ihminen alkaa vasta siinä kohdassa, kun istutte fyysisessä maailmassa vastakkain.